Vuosi 2001.
Asuin ahtaassa kimppakämpässä Helsingin keskustassa, mukava alue, mukavat ihmiset. Mukavaa elämää.
Sinkkuus.
Ulkona syöminen.
Kaupassa käynnin vaikeus.
Mitä kaupasta pitikään ostaa. Vilkaisu viereiseen koriin. Äiti ja lapset.
Ahaa, maitoa, leipää, leikkeleitä. Kaurapuuroa.
Hahaa, kaurapuuroa. Siitähän saa mainion ja helpon aamupalan.
Ohjeissa sanotaan, että kolme minuuttia ja aamiainen on valmis.
Liian helppoa.
Seuraavana aamuna avaan paketin. Laitan puuron mikroon, odotan kolme minuuttia, puuro on valmis.
Voinokare, lasi maitoa. Lusikka suuhun.
Puuroa pitkin pöytää.
Tältäkö se maistuikin.
Pyyhin suuni, laitan puuron roskiin, juon maidon ja kaivan vanhan tutun paahtoleipäpussin kaapista.
Laitan kaurapuuropaketin kaappiin.
Aamupala on valmis.
Vuosi 2006.
Vilkaisen ruokakomeroon. On korkea aika siivota kaappi.
Huomaan kaurapuuropaketin. Muistelen koska olen sen ostanut.
Ei tule mieleen.
Viimeinen käyttöpäivä 1.9.2005.
Jaa, on tämä puuro sitten varmaan mennyt vanhaksi.
Pidän paketista kiinni, ja mietin heitänkö sen roskiin.
Avaan roskakaapin oven. Pidän edelleen paketista kiinni.
Päätän laittaa paketin takaisin ruokakomeroon, mitä sitä vanhaa ystävää laittamaan roskiin.
Se on kuin vanha hyvä suhde. En puutu sen elämään, eikä se minun.
