Love don't last

Every day is not a holiday
My life’s like a subway
Oh I know this love don’t last

...

I have waited patiently
And this is what I get
Emotionally failing me

...

Now you asking me to trust you
Tell me how am I supposed to
When I know this love don’t last

...

My mama say baby be careful
If anybody comes to say I love you
My papa say baby I warn you
If anybody comes to say I love you

Ajatus

Mitä sinä haluat?

Et voi haluta olla onnellinen,

koska se on liian helppoa ja yksitoikkoista.

Et voi haluta pelkästään rakastaa,

koska se on mahdotonta.

Mitä sinä sitten haluat?

Sinä haluat antaa oikeutuksen elämällesi,

haluat elää sen niin kiihkeästi kuin suinkin.

Se on samalla sekä ansa että suuren ilon aihe.

Yritä välttää vaaraa ja iloitse ja nauti täysin siemauksin siitä,

että olet nainen joka on enemmän kuin pelkkä peilikuvansa.

~Paulo Coelho - Portobellon noita~

Tomaatti-mozzarella piirakka

pohja:

2dl vehnäjauhoja
(1/2 dl perunasosejauhetta)
suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
75g voita
1/2 dl kylmää vettä

täyte:

3-4 tomaattia
200g mozzarellaa
(pinnalle voi myös laittaa aurajuustoa)
2-4 valkosipulinkynttä
1 rkl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria (sitruunapippuri, chili)
tuoretta basilikaa


1. Nypi jauhot, suola, leivinjauhe ja rasva murumaiseksi seokseksi.
2. Lisää kylmä vesi ja sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.
3. Painele taikina irtovuokaisen (silikonivuoka) vuoan pohjalle ja hiukan reunoille.
4. Laita vuoka jääkaappiin n.1h
5. Pistele pohjaa sieltä täältä ja paista 200°C n.10min
6. Viipaloi tomaatit ja mozzarella ja asettele ne ohuina lastuina. Lisää valkosipuli.
7. Sirottele suola ja muut mausteet päälle. Valuta oliiviöljy varovasti ja asettele pinnalle basilikanlehtiä.
8. Paista 200°C n.30min

Pinna kireellä!

Mistä huomaa että tulee syksy ja pimeää?

No, ihmisistä.

En ymmärrä miten ihmiset voi muuttua ihan ykskaks kun syksy, ja varsinkin talvi, tekee tuloaan. Ihmiset menettävät hermonsa jokaisessa paikassa.

Kaupassa on liian pitkä jono. Pankkineiti on liian hidas. Junassa teinit mekastaa. Elokuvat on kaikki väkivaltaisia. Lapset kirkuu puistoissa. Vaatteet on liian pieniä tai suuria. Ulkona on liian pimeää ja sateista.

Argh, mur, ugh!

Minulla menee ensinnäkin näihin nyrpeisiin vanhoihin rouviin hermot, että ne jaksaakin nipottaa jokaisesta asiasta.

Istuin junassa, ja siinä sitten tämä ko. rouva ja kaksi teiniä minun lisäkseni. Siinä sitten teinit vaihtoivat kuulumisia miten jossakin kotibileissä oli ollut hauskaa ja vähän "sellaista" juttua.

Rouva sitten nousi omalla pysäkillään ja vaihtoi muutaman tiukan katseen teinien kanssa ja: "Olipas mukavaa viettää teidän kanssa aikaa tässä junassa, kun teillä on niin älykkäitä juttuja! Kiitos teille!"

Hetken aikaa, kaikki, minä, teinit, muut kanssamatkustajat olivat ihan hiljaa, kukaan ei tainnut ensin ymmärtää sarkasmia ja sitten vasta moni purskahti nauruun.

No, eipä mennyt aikaakaan kun jo seuraava tantta juoksi huutamaan, että: "On se kumma kun ei junassa saa matkustaa rauhassa, vaan pitää kuunnella pikkutyttöjen hölötystä. Kasvakaa jo aikuisiksi tai menkää kotiin kasvamaan!"

Anteeksi jos olen väärässä, mutta eikö kaikilla ole samat oikeudet matkustaa junassa. Olit sitten vanha tai nuori, pitkä tai lyhyt, paksu tai laiha, musta tai valkoinen. Jokainen saa matkustaa.

Ymmärrän kyllä nämä puhelimeen kalkattajat, jotka sitten jaksavat tarinoida koko lääkärikertomuksensa kanssamatkustajille jne. Mutta tässäkin tapauksessa teinit puhuivat normaalilla äänellä, en itse edes koommin kuunnellut/kuullut keskustelua, ja ihan sitä normaalia "teinipuhetta".

Olisihan se nyt aika noloa mennä vanhalle ihmiselle huutamaan, että: "Pidähän nyt se turpavärkkisi kiinni, kun en jaksa kuunnella noita sinun vanhuudenhöpinöitäsi!"

Olisi se vaan joskus mukavaa, kun oikeasti ihmiset voisivat jutella toistensa kanssa, jopa tuntemattomien kanssa. Onhan se paljon mukavempaa matkustaa, kuin käpertyä siihen omalle paikalle ja tuppisuuna sitten odotella omaa pysäkkiä.

Mutta sitten toisaalta, kyllä se on mukavaa joskus istua hiljaiseen bussiin, junaan ja matkustaa hiljaisuudessa pitkän työpäivän jälkeen.

"Vanhana mä en ainakaan pue päälleni verkkosukkahousuja..."

Continue... Excusez-moi...

Minä en halua vanhentua. Taas alkaa uhkaavasti syntymäpäivä lähestyä. Hiukset tässä alkaa jo lähteä päästä, kun niitä repii harva se päivä ajatuksella että "pian mä olen jo tosi vanha".

Mutta en minä oikeasti ole. Vanha siis. En ihan oikeasti. Vasta 25.

Mutta olen saanut tehtyä silti jotain asioita, joita vannoin aloittavani tekemään "tai lopettamaan" kunnes täytän 25.

Ensimmäinen ihan siis ensimmäinen oli herkkujen lopettaminen. Voih, kurjuus. Koko elämän ja maailman ihanuudet otetaan minulta pois.

Syy tähän on se, että muistan lukeneeni (tai ehkä kuulleeni, nähneeni) artikkelin, jossa kerrottiin nuorista naisista. He alkavat lihomaan täyttäessään 25. Siis varmasti juuri sillä hetkellä.

Ihan tosi.

Joten kun täytän 25, turpoan pullamössöksi olohuoneen lattialle, enkä pääse ilman tukipilaria ylös.

Mutta siis, pointtini oli (kyllä, tässä oli myös pointti) että herkuttelu saa jäädä vähemmälle 25 ikävuoden jälkeen, koska kaikki se herkkumäärä, jota nytkin mätän naamaani, jää eikä enää lähde pois.

Kiitos silti hyvin geenieni, että olen pysynyt hoikkana. Kiitos äiskä ja iskä.

Okei. Toiseksi.

Olen koko pienen elämäni ajan halunnut harrastaa joogaa sekä nyrkkeilyä. Teinpä koulussa jopa novellin nyrkkeilystä.

No, kuntonyrkkeilyä tuli harrastettua muutama vuosi Savate Clubilla, ja se oli kyllä raskainta kuntoilumuotoa mitä olen koskaan kokenut. Mutta aivan hemmetin tehokasta. Eipä ollut niska jumissa ja olokin oli hyvä.

Jooga taas. No, sekin tuntuu kidutukselta, kuin joku repisi lihaksiani aivan eri suuntaan kuin minä itse tahtoisin.

Mieliala on tuntunut olevan eniten koetuksella. Olen tuntenut itseni paljon herkemmäksi, jopa niin, että itku saattaa tulla milloin missäkin, ilman syytä.

Olisko sitten olleet hermot, lihakset yms liian kireällä, ja nyt ne sitten patoutuvat. Niin, en tiedä.

Oli minulla kolmaskin tavoite. Itsensä tutkiskelu.

Se vaan ei ole kovin helppoa. Joskus tuntuu, että ulkopuoliset eivät näe todellista minääni. Uskon, että vain murto-osa ystävistänikin tuntee minut hyvin. Enpä juuri tiedä itsekään itsestäni kovinkaan paljon.

Olen kulutushysteerinen, voin saada jopa stressiä siitä, jos en löydä jotain kivaa ostettavaa. Sairaus? Ehkä. Terapiaa? Ehdottomasti.

Shoppailu on ihanaa, sen tiedän.

Tunnen siis tämän puolen itsessäni erittäin hyvin.

Mutta tunneminäni (¿miten se edes kirjoitetaan?) Ei tietoakaan.

Identiteettikriisi? Kyllä. Sitä taisin itseasiassa potea jo viime vuonna.

Eipä ole kovinkaan tuntemukset muuttuneet. Sama minä. Vuodesta toiseen. Osa jaksaa, osa ei.

Kiitos teille ihanille.

Ainiin, otsikkoon viitaten.

Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, kun vastaan käveli yli 50 vuotias nainen verkkosukkahousuissa, pitkässä toppatakissa ja taisi siinä olla ne tennissukatkin jalassa, mutta parasta olivat aamutohvelit. Apua!!

Minä kaverille: "Vanhana mä en ainakaan pue päälleni verkkosukkahousuja aamutohveleiden kanssa, siis apua. Se näyttää, kun olisi karannut mielisairaalasta. Mä kyllä ainakin puen päälleni ennemmin vaikka nahkahameen ja piikkikorot. Tai en ehkä. Kyllä mä taidan kulkea näissä samoissa kuteissa vanhanakin."

Kaverini: "Ai niissä tiukoissa farkuissa ja napapaidoissa. No, et sä sitten paljon eroa siitä mummosta."

Merci. Au revoir. Bonne nuit.

Kiitos. Näkemiin. Hyvää yötä.

ppppsssstttt. tätäkin hömppää kirjoitettiin väsyneenä elämästä ja kaikesta kuunnellen Sia:n Colour the Small One levyä.