torstaina, helmikuuta 01, 2007

Olipa kerran..

Olipa kerran tyttö, joka oli kenkäfriikki. Tämä asui suuressa kylässä yhdessä pojan kanssa, jossa maksuvälineenä toimi mansikat ja kirsikat. Kylä kasvoi kasvamistaan ja siellä järjestettiin usein suuria markkinapäiviä.

Tyttö rakasti kenkiä, ja ihasteli kaikkien ohikulkevien ihmisten kenkiä. Tyttö vain oli kovin köyhä, eikä hänellä ollut varaa ostaa uusia kenkiä niin usein kuin olisi halunnut. Poika ei niin välittänyt kengistä.

Tyttö käveli pojan kanssa markkinoilla ja huomasivat torimyyjän. Tyttö juoksi innoissaan kojun luokse ja ihasteli hohdokkaita kultakenkiä. Myyjä tuhahti omahyväisenä, että tytöllä ei olisi koskaan varaa ostaa häneltä kenkiä. Varsinkaan kultakenkiä.
Tyttö alkoi itkeä, ja poika yritti lohduttaa sanoilla: "Nuo kengät muutenkin olisivat jo huomenna mustat." Tyttöä se ei kuitenkaan ilahduttanut.

Seuraavana päivänä saapui uusi torimyyjä. Tämä hymyili tytölle ja antoi sovitettavaksi kauniit kengät, jotka loistivat kilpaa auringon kanssa. Hinta oli kuitenkin liian suuri. Tyttö itki, että ei koskaan saisi itselleen niin kauniita kenkiä.
Torimyyjää tämä asia harmitti ja antoi tytölle kengät ilmaiseksi, jos lupaisi auttaa kojun myymisessä ja tyhjentämisessä.
Tyttö suostui oitis, ja hymyili kaunista hymyään.

Illalla tytön saavuttua kotiin, hänellä oli jalassaan uudet kiiltävät kengät. Poika huomasi kengät oitis. Tämä suutahti: "Monet mansikat ovat tänä vuonna menneet hukkaan, ja silti uskalsit ostaa uudet kengät."
Tyttö ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin poika jatkoi.
"Viet ne heti huomenna takaisin, ja yrität saada kaiken summan takaisin mitä mahdollista."
Tyttö hymyili ja sanoi, että ei tarvitsisi, koska oli ansainnut ne kovalla työllä.
Tyttö kääntyili ja ihasteli ja juoksi pienen peilin ääreen. Hän huudahti iloisesti. "Katso, eivätkö ne olekin kauniit!" Poika tuhahti toistamiseen, ja sanoi: "Lehmän hännätkin ovat kauniimpia kuin nuo."
Tyttö suutahti ja alkoi itkeä. Hän juoksi kauas metsään, ja vannoi että ei koskaan enää palaisi. Poika tiesi, että pian tyttö kuitenkin jo tulisi kotiin.

Kului tunteja ja poika alkoi huolestua. Tyttö ei näkynyt.
Samaan aikaan tyttö istui suuren puun juurella ja katseli pelokkaana ympärilleen. Hän alkoi itkeä. Oli jo myöhä ja hän oli eksynyt.
Sitten tyttö näki kirkkaan valon tulevan suoraan häntä kohti.

"Älä pelkää, lapseni. Se olen minä, kenkäkeiju!" pieni kenkäkeiju pyristeli iloisena pieniä siipiään.
"Kenkäkeiju? En tiennyt teidän olevan olemassa!" Tyttö ilahtui.
"Lapseni, monikaan ei usko meidän olevan olemassa. Mutta me olemme virallisia keijun jäseniä." Keiju kertoi.
"Mutta älä lapseni itke, nuo kengäthän ovat ihanat." Keiju jatkoi.
"Ei, en minä sitä itkekään. Olen eksynyt. En osaa enää kotiin." Tyttö alkoi taas itkeä.
"Voi lapseni. Minä opastan sinua hieman. Katsele taivaalle, katso mitä näet!" Keiju ehdotti.
"Näen pieniä tähtiä, ne ovat aivan erilaisia kuin meillä kotona." Tyttö pettyi.
"Voi lapseni. Minä uskon että aivan pian löydät polkusi kotiin." Keiju yritti piristää.

Samalla poika oli jo hyvin huolestunut. "Pian on jo kovin pimeää, metsässä piili vaaroja" poika sanoi. Tämä toivoi, että ei koskaan enää suuttuisi tytölle, jos tämä vain palaisi nyt kotiin.
Koska tyttöä ei näkynyt, poika päätti lähteä etsimään tyttöä vihikoiriensa kanssa.
Hän kutsui koiria, ja nämä juoksivat pimeään metsään.

Poika huomasi heti jälkiä maassa. Niiden täytyi kuulua tytölle. Maassa oli suuri kuoppia, joiden oli oltava uusista kengistä.
Koirat juoksivat vielä pimeämpään metsään ja haukkuivat.

Poika löysinkin pian tytön nukkumasta suuren tammen luota.
Poika nosti tytön syliinsä, suuteli tätä ja piti lämpimänä. Tyttö aukaisi silmänsä ja hymyili. Hymy valaisi koko polun, ja he löysivät tiensä kotiin.
"Vannon, että en koskaan enää suutu sinulle ja kengille." Poika vannoi.
"Ja minä vannon, että en koskaan enää lähde pimeään metsään." Tyttö hymyili.

Sen pituinen se.

-------------------

Löysin tänään ihanat talvikengät, ja hintakin oli aivan olematon. Saas nähdä mitä ilta tuo tullessaan kun muut näkevät kenkäni.

Iloisia talvisia kenkäilmoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit